Usko, järki ja filosofia

I. Mitä metafysiikka on?

Peter van Inwagenin mukaan metafysiikka on “pyrkimystä kuvailla (riittävän yleisellä tavalla) ultimaalista todellisuutta” (van Inwagen 2007: §4). E.J. Lowe, toinen tärkeä metafyysikko, muotoilee saman ajatuksen hieman eri sanoin: hänen mukaansa metafysiikka on “todellisuuden perimmäisen rakenteen systemaattista tutkimista” (Lowe 1998: 2). Metafyysikko pyrkii siis selvittämään sitä, millainen todellisuuden perimmäinen rakenne itse asiassa on. Onko se aineellista vai aineetonta? Onko Jumalaa olemassa? Onko sielua olemassa? Mitä olevan kategorioita on olemassa? Koostuuko todellisuus universaaleista ja partikulaareista, vai pelkästään partikulaareista? Jos ensiksi mainittu, niin mikä on universaalien ontologinen status? Jos taas jälkimmäinen vaihtoehto, niin miten sitten analysoimme universaalien olemassaoloa oletetusti implikoivia propositioita? Mitä luonnonlait itse asiassa ovat? Entä kausaatio, aika ja avaruus? Mitä ontologisia seuraamuksia, jos mitään, on modaliteeteilla (mahdollisuudella ja välttämättömyydellä)? Nämä ovat joitain niistä enemmän tai vähemmän mielenkiintoisista kysymyksistä, joita metafyysikot tutkivat. Tällaisen perinteisen metafysiikka-käsityksen mukaan, jonka juuret ulottuvat ainakin Platoniin ja Aristoteleehen saakka, metafyysiset kysymykset edeltävät empiiris-tieteellistä tutkimusta. Ennen kuin voimme tutkia luonnonlakeja, aikaa ja avaruutta, meidän tulee selvittää, mitä nämä asiat ylipäänsä ovat; ennen kuin voimme selvittää, mistä ainesosista universumimme koostuu, meidän pitää tutkia olevaa sinänsä, olevaa olevana.

II. Onko metafysiikka mahdollista?

Jotkut ajattelijat kuitenkin väittävät, että tällaiset metafyysiset kysymykset - kun metafysiikka ymmärretään perinteisesti todellisuuden perimmäisen rakenteen tutkimuksena - eivät ole legitiimejä. Metafysiikassa on tällaisten ajattelijoiden mukaan jotain perustavasti vialla. Klassiset metafyysikot, kuten Platon, Aristoteles, Akvinolainen ja Descartes, ja heidän nykypäivän kollegansa, kuten van Inwagen, Lowe, Dummett tai Armstrong, ovat siis suoraan sanottuna tuhlanneet tämän näkemyksen mukaan omaansa sekä kaikkien muidenkin aikaa tutkimalla asioita, joita ei voida tutkia.

Mutta miksi ihmeessä metafysiikka ei muka olisi legitiimiä? Eri ajattelijoilla on tämän väitteen puolesta erilaisia perusteluja. Katsotaan seuraavaksi neljää eri väitettä, joita on tarjottu metafysiikan legitimiteettiä vastaan.

A. Väite, jonka mukaan metafysiikassa ei tapahdu edistystä

Eräs joskus mainittu peruste metafysiikan legitimiteettiä vastaan on väite, jonka mukaan metafysiikassa ei saavuteta milloinkaan edistystä. Luonnontieteet edistyvät jatkuvasti, mutta metafysiikka ei; näin tässä jälkimmäisessä alassa täytyy olla jotain perustavasti vialla. Ei ole kuitenkaan mitään syytä ajatella, ettei metafysiikassa voisi tapahtua, ja olisi tapahtunutkin, edistystä. Se on kuitenkin totta, että metafysiikassa, kuten filosofiassa yleensä, ei saavuteta konsensusta. Metafysiikka ei siis edisty siinä mielessä, että metafyysikot eivät pääse asioista yksimielisyyteen - toisinkuin luonnontieteilijät. Tämä ei kuitenkaan liene yllättävää, sillä empiiriset kysymykset eivät ole niin syviä ja perustavia kuin metafyysiset ja filosofiset kysymykset. Jos haluat tietää, että liukeneeko natriumkloridi veteen, niin sinun ei tarvitse kuin mennä ja kokeilla. Mutta jos haluat tietää, että koostuuko todellisuus universaaleista ja partikulaareista, vai pelkistä partikulaareista, niin et voi enää tehdäkään näppärää koetta tämän selvittämiseksi. Metafyysiset kysymykset koskettavat kaikkein perimmäisiä seikkoja, miten ihmiset voivat ajatella, jonka vuoksi konsensuksen puuttuminen nimenomaan metafysiikassa ei ole lainkaan yllättävää. (Lowe 2006: 3)

B. Väite, jonka mukaan vain empiirisesti verifioitavat tai luonnontieteelliset kysymykset ovat legitiimejä

Joidenkin mukaan kuitenkin juuri tämä nimenomainen metafysiikan non-empiirinen luonne osoittaa sen olevan illegitiimi tutkimusala. Jos jotain kysymystä ei pystytä empiiris-luonnontieteellisesti ratkaisemaan, niin silloin kyseessä on pseudo-ongelma. Vain suorat empiiriset havainnot tai kokeelliset luonnontieteet kykenevät antamaan meille tietoa todellisuudesta. Tämän vuoksi metafysiikka ei ole mahdollista.

Tämänkaltainen äärimmäinen empirismi oli muodissa vielä 1900-luvun alkupuolella, loogisen positivismin (tai loogisen empirismin) muodossa. Keskeisessä roolissa tässä positivistisessa filosofiassa, jonka alkuperät ulottuvat etenkin David Humeen, oli niin sanottu “verifioitavuusperiaate”. Sen mukaan ainoastaan ne lauseet, jotka voidaan aistien avulla joko todentaa tai kumota, omaavat ylipäänsä jonkin totuusarvon. Toisin sanoen, vain empiirisesti verifioitavissa olevat lauseet ovat mielekkäitä. Lauseilla, joita ei pystytä kokeellisesti todentamaan tai kumoamaan, ei tämän väitteen mukaan ole totuusarvoa. Tällaiset lauseet eivät siis ole tosia eivätkä epätosia, vaan kirjaimellisesti mielettömiä. Metafyysiset väitteet olivatkin positivisteille vailla mieltä olevia höpinöitä.

Looginen positivismi verifioitavuusperiaatteineen on kuitenkin ollut kuolleena jo tovin filosofian piirissä. Filosofit ymmärsivät pian, että verifioitavuusperiaate on liian tiukka. Se ei julistaisi ainoastaan uskonnollisia, eettisiä ja metafyysisiä väitteitä mielettömiksi, vaan myös monet tieteelliset lauseet, sillä luonnontieteet vilisevät erilaisia ei-verifioituja oletuksia. Mutta vielä kohtalokkaammin positivismin kannalta, kyseisen periaatteen huomattiin pian kumoavan itse itsensä. Nähdäksesi tämän, ajattele seuraavaa lausetta:

(VP) Lause on mielekäs, jos ja vain jos se voidaan osoittaa todeksi tai epätodeksi aistihavaintojen perusteella.

Nyt, kysy itseltäsi: voidaanko tämä lause itsessään osoittaa todeksi (tai epätodeksi) aistihavaintojen perusteella? Voimmeko kokeellisesti todentaa, että (VP) itsessään on tosi? Emme tietenkään. Joten, omien kriteeriensä nojalla, verifioitavuusperiaate ei ole mielekäs lause. Periaate siis ampuu itseään jalkaan.

Vaikka loogisen positivismin ja verifioitavuusteesin kannattajat ovat kadonneet jo kauan sitten filosofian piiristä esimerkiksi edellä mainituista syistä, niin positivistinen metafysiikan halveksunta on silti jatkunut filosofian kehityksestä autuaan tietämättömän kansan keskuudessa ainakin joissain määrin. Valitettavasti.

Vahva empirismi ei kuitenkaan hävinnyt filosofian piiristä kokonaan loogisen positivismin kuoltua. Sen manttelinperijäksi nousi etenkin Quinen vaikutuksesta niin sanottu “naturalisoitu epistemologia”, tai karkeammin sanoen “skientismi” eli “tieteismi”. Tämä käsitys ei pidä empiiristä todennettavuutta tai kumoavuutta lauseen mielekkyysehtona, mutta katsoo kuitenkin luonnontieteiden olevan ainoa, tai ainakin ylivoimaisesti paras, tiedon ja oikeutettujen uskomusten lähde. Skientismin mukaan vain luonnontieteet kykenevät antamaan meille luotettavia, oikeutettuja uskomuksia todellisuudesta. Ei-luonnontieteelliset väittämät, mitä esimerkiksi perinteinen metafysiikka vilisee, ovat pelkkää “huonoa tiedettä”.

Tämä skientistinen väite kuitenkin ampuu, edeltäjänsä tavoin, itse itseään jalkaan. Oletetaan argumentin tähden, että vain luonnontieteet, kuten fysiikka, kemia ja biologia, kykenevät antamaan meille luotettavaa tietoa maailmasta. So far so good. Ongelmat astuvat esiin silloin, kun pyrimme antamaan skientismille oikeutusta. Sillä mistä tiedämme, että vain luonnontieteet voivat antaa meille tietoa maailmasta? Kertovatko luonnontieteet meille tämän? Selvästikään eivät. Mikään fysiikassa, kemiassa tai biologiassa ei viittaa siihen, että vain ja ainoastaan fysiikka, kemia ja biologia voivat antaa meille luotettavaa tietoa todellisuuden luonteesta. Tiede ei siis kykene millään tavalla oikeuttamaan tieteismiä. Skientismi onkin puhtaasti filosofinen väittämä - filosofinen väittämä, jonka mukaan filosofia ei ole legitiimiä. Tämän vuoksi skientismi on loppujen lopuksi epäkoherentti tai itsensä kumoava näkemys.

Lisäksi, skientismi ei ota huomioon sitä tosiasiaa, että tiede itsessään perustuu monille metafyysisille olettamuksille. Kuten E.A. Burtt huomioi klassisessa teoksessaan The Metaphysical Foundations of Modern Physical Science: se, joka ei huomio tieteen metafyysisiä olettamuksia, ei suinkaan ole vapaa metafysiikasta, vaan ennemminkin tuo oman tiedostamattoman metafysiikkansa mukaan tieteellisen aineiston tulkintaansa kritiikittömästi ja reflektoimattomasti. Skientisti tekee siis yhtälailla metafyysisiä olettamuksia kuin filosofikin. Erona filosofiin, skientistin metafysiikka on kuitenkin epäkriittistä nimenomaan siksi, että se on tiedostamatonta. (Nykyajan uusateistiset, filosofiaa halveksuvat tiedemiehet, kuten Krauss, Coyne, Dawkins ja Atkins, ovat erinomainen esimerkki tästä ilmiöistä.)

C. Väite, jonka mukaan ei ole olemassa absoluuttista todellisuutta tai totuutta

Vahvasta empirismistä täysin erillinen metafysiikan mahdollisuutta kohtaan kriittinen suuntaus on vähemmän suosittu filosofien keskuudessa, kuin esimerkiksi sosiaalitieteilijöiden parissa (joskin jotkut tärkeät filosofit, kuten Richard Rorty, ovat edustaneet tätä kantaa). Puhun nyt relativismista ja konstruktivismista. Metafyysikkojen mukaan on olemassa jokin “ultimaalinen todellisuus”, josta voimme muodostaa “tosia” uskomuksia. Konstruktivismin mukaan ei kuitenkaan ole olemassa mitään yhtä “ultimaalista todellisuutta”, sillä jokainen yksilö “konstruoi” oman todellisuutensa. Relativismin mukaan asioista ei taas ole olemassa mitään tiettyä “totuutta”. On olemassa ainoastaan monia subjektiivisia “totuuksia”: “p voi olla ‘totta sinulle’, mutta se ei suinkaan ole ‘totta minulle’”. On siis olemassa monia erilaisia “todellisuuksia” ja “totuuksia”, riippuen ihmisen subjektiivisesta näkökulmasta.  Metafyysikot eivät kuitenkaan ota näitä seikkoja huomioon, vaan pyrkivät etsimään jonkinlaista “absoluuttista totuutta” “ultimaalisen todellisuuden” luonteesta - ja tätä ei siis relativistis-konstruktiivisen filosofian mukaan voida tehdä.

On hyvä huomata, että jos konstruktiivinen relativismi (tästä lähtien KR) pätisi, niin myöskään tiede ei olisi legitiimiä, sillä tiedekin pyrkii selvittämään totuuden fysikaalisen todellisuuden perimmäisestä luonteesta. KR ei siis uhkaa ainoastaan metafysiikkaa, vaan rationaalista tiedonhankintaa yleensä. Mikä tässä näkemyksessä sitten mättää? Ensiksi voisimme kysyä, että miksi kenenkään pitäisi hyväksyä se? Jos tämä on pelkkä väite ilman argumentteja ja perusteita, niin se ei vaadi vakavaa huomiota. Eräs peruste voisi olla ihmisten rajallisuus ja näkökulma-sidonnaisuus. Mutta tämä osoittaa enintään sen, että totuuden saavuttaminen metafyysisissä kysymyksissä voi olla vaikeaa, ei sitä, että se olisi mahdotonta, tai ettei perimmäistä todellisuutta ja totuutta olisi ylipäänsä olemassa. Ja lisäksi, argumentoiminen KR:n puolesta ylipäänsä voi sisältää jonkinlaisen epäjohdonmukaisuuden. Sillä jos KR pätee, niin silloin myös kaikki perusteet ja argumentitkin ovat ainoastaan relativistisia konstruktioita, jonka vuoksi tämä teesi on itse tehnyt mahdottomaksi antaa sille itselleen minkäänlaisia ei-relativistis-konstruktiivisia perusteita. (Lowe 1998: 4)

Tästä ajatuksesta jatkaen, voimme eksplikoida vielä vakavamman ongelman KR:lle, joka voidaan ilmaista dilemman muodossa. KR itsessään on joko (a) tosi ja objektiivinen kuvaus olevan perimmäisestä rakenteesta tai (b) se ei ole tätä. Jos (a), niin KR on itsensä kumoavaa. Sillä tällöin siitä tulisi objektiivisesti tosi väite, jonka mukaan objektiivisia totuuksia ei ole olemassa. Se olisi myös väite, jonka mukaan olevan perimmäinen rakenne on sellainen, että olevalla ei ole perimmäistä rakennetta. Mutta tämä on selvästi itseensä viittaavasti epäjohdonmukaista, eli itsensä kumoavaa. Entä jos KR:n edustaja valitsee dilemman toisen sarven, (b):n? Tällöin tästä näkemyksestä tulee vain filosofisesti harmiton oman subjektiivisen mielipiteen ilmaus. Sillä jos KR itsessään ei ole objektiivisesti tosi kuvaus olevan rakenteesta, niin miksi ihmeessä kenenkään pitäisi hyväksyä tällainen näkemys? KR on siis joko itsensä kumoavaa tai pelkästään filosofisesti harmiton mielipiteen ilmaus. (vrt. van Inwagen 2009: 3-4)

D. Väite, jonka mukaan emme voi tietää mitään todellisuudesta “sinänsä”

Konstruktiivisen relativismin mukaan ei ole olemassa subjekteista riippumatonta todellisuutta tai totuutta. Filosofiassa on kuitenkin vaikuttanut ainakin 1700-luvulta lähtien tästä hieman heikompi kanta, jonka mukaan subjekteista riippumaton todellisuus ja totuus ovat kyllä olemassa, mutta me emme vain voi tietää niistä mitään. Kant on tällaisen ajattelusuunnan tunnetuin edustaja. Kantilaisen näkemyksen mukaan emme voi tietää mitään todellisuudesta “sinänsä”. Siksi emme voi tutkia systemaattisella tavalla todellisuuden perimmäistä rakennetta. Emme pääse käsiksi tällaiseen “perimmäiseen rakenteeseen”. Voimme ainoastaan tutkia ajatuksiamme todellisuudesta, emme todellisuutta an sich. Ainoa mahdollinen metafysiikka on siis kantilaisuuden mukaan olevaa koskevien ajatuksiemme, ei olevan “sinänsä”, tutkimista.

Monet filosofit kuitenkin hylkäävät tämän näkemyksen. Heidän mukaansa tiedon saaminen olevasta sinänsä voi kyllä olla vaikeaa, mutta eivät näe mitään perusteita sille, että tämä olisi periaatteellisesti mahdotonta. Kantilaisuutta vastaan voidaan esimerkiksi argumentoida, että voi olla epäkoherenttia tai itsensä kumoavaa kieltää täysin tieto todellisuudesta sinänsä. Sillä me olemme eräs osa todellisuutta, kuten ovat myös ajatuksemme. Olisi kehämäistä väittää, että ajattelijat ja heidän ajatuksensa eivät olisi osa todellisuutta sinänsä, vaan osa todellisuutta, kuten se heille ilmenee. Ainakin ajattelijoiden ja heidän ajatuksensa tulee siis olla osana olevaa sinänsä. Tästä syystä on ristiriitaista tehdä väitteitä ajatuksistamme ja samalla inttää, ettei “todellisuudesta sinänsä” voida tietää mitään. Jos emme todellakaan voisi tietää yhtään mitään todellisuudesta sinänsä, niin sitten juuri tästä nimenomaisesta syystä emme voisi tietää mitään myöskään ajatuksistamme - mukaan lukien siitä ajatuksesta, jonka mukaan emme voi tietää mitään todellisuudesta sinänsä - sillä ajatuksemme ovat osa todellisuutta sinänsä. Emme siis voi koherentilla tavalla kieltää kokonaan tiedon mahdollisuutta koskien olevaa sinänsä. (Lowe 1998: 6; 2006: 4)

Richard Swinburne antaa tämän lisäksi vielä erään mielenkiintoisen huomion (Swinburne 2004: 58, alaviite 4). Kant kirjoitti ennen modernin tieteen valtaisaa menestystä löytää havaituille (kokemuksemme sisällä oleville) tapahtumille havaitsemattomia (kokemuksemme ulkopuolella olevia) syitä. Kantin uskonnonfilosofiaa varjosti siis koko ajan tämä modernin tieteen vastainen periaate, jonka mukaan olemme oikeutettuja postuloimaan havaitulle tapahtumalle vain sellaisen syyn, joka on sekin kokemusmaailmamme sisäpuolella. Mutta tiede on ollut uskomattoman menestyksekäs postuloidessaan havaituille tapahtumille nimenomaan havaitsemattomia syitä. Tämän vuoksi tiedämme, että havaitsemattomia entiteettejä, kuten kvarkkeja, elektroneita ja kaukaisia planeettoja on olemassa. Luonnontieteistä innoissaan olevien henkilöiden pitäisikin Swinburnen mukaan olla hyvin skeptisiä Kantin periaatteita kohtaan.

III. Lopuksi

Eräs seikka, jonka voimme kuitenkin oppia metafysiikan kriitikoilta, on pyrkimys välttämään dogmaattista varmuutta myös metafyysisissä kysymyksissä. Väite, jonka mukaan metafysiikassa ei tapahdu edistystä, auttaa meitä tajuamaan metafyysisten kysymysten perustavuuden ja vaikeuden. Myös positivismi, skientismi, konstruktiivinen relativismi ja kantilaisuus, omilla tavoillaan, muistuttavat meitä tästä samasta vaikeudesta. Tästä oppineena, metafysiikkaa olisi hyvä harjoittaa, luonnontieteiden tavoin, fallibilisesti. Väärässä olemisen mahdollisuus on aina olemassa.

Toinen oppimisen arvoinen asia on metafyysisten kysymysten välttämättömyys. Vastausten löytyminen metafysiikassa voi olla hankalaa, mutta lienee mahdotonta välttää metafysiikkaa kokonaan. Pyrkimykset kieltää metafyysisen tiedon mahdollisuus - positivismi, skientismi, relativismi, kantilaisuus - osoittautuivat tarkemmassa analyysissa itsensä kumoaviksi. Näyttäisi siis siltä, ettemme voi välttää tekemästä metafysiikkaa ainakin jollain tasolla. Jos emme siis voi välttää metafysiikkaa, niin miksemme harjoittaisi sitä saman tein hyvin?

Kirjallisuus

Lowe (1998): The Possibility of Metaphysics, Oxford University Press

Lowe (2006): The Four-Category Ontology, Oxford University Press

Swinburne (2004): The Existence of God, toinen painos, Oxford University Press

van Inwagen (2007): “Metaphysics”, Stanford Encyclopedia of Philosophy

van Inwagen (2009): Metaphysics, kolmas painos, Westview Press

Avainsanat: E.J. Lowe, filosofia, kantilaisuus, konstruktivismi, looginen positivismi, luonnontieteet, Metafysiikka, Peter van Inwagen, relativismi, skientismi