Jos joku ei ole vielä huomannut, niin William Lane Craigin ja Kari Enqvistin välinen Helsingin yliopistolla pidetty väittely/dialogi on nyt katsottavissa netistä. Seuraavassa annan tapahtumasta oman arvioni. Tämä ei ole mikään puolueeton yleiskatsaus, vaan varsin kriittinen kirjoitus, jossa sen lisäksi, että tiivistän väittelyn osapuolien argumentteja, annan myös omanlaista kritiikkiä. Pahoittelen näin aluksi tämän arvion pituutta, mutta kaikkien ei tietenkään tarvitse lukea jokaista sanaa.
I. Kenen piti todistaa mitä?
Väittelyn aiheena oli “Voiko universumi olla olemassa ilman Jumalaa?” Koska otsikko oli muotoiltu tällä tavalla, niin poikkeuksellisesti myönteinen kanta osui ateistiselle puolelle ja kielteinen teistiselle. Enqvistin olisi siis debatin sääntöjen mukaan pitänyt antaa positiivinen keissi sen puolesta, että universumi voi olla olemassa ilman Jumalaa, ja Craigin puolestaan negatiivinen keissi sen puolesta, että universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa. Koska affirmatiivisen puolen tulee aina aloittaa väittely, niin (Craigin kannalta poikkeuksellisesti) Enqvist oli vuorossa ensimmäisenä. Mutta kuten Craig huomautti heti oman aloituspuheenvuoronsa alussa, Enqvist ei valitettavasti kantanut todistuksen taakkaansa, sillä hän ei tehnyt minkäänlaista keissiä sen puolesta, että universumi voi olla olemassa ilman Jumalaa. Enqvistin aloituspuheenvuoro - ja sitä kautta koko väittelyn suunta - meni siis väittelyn aiheen ja todistuksen taakan suhteen hieman asian vierestä.
Annetaan tämä kuitenkin anteeksi ja katsotaan, miten väittely itse asiassa meni, alkuperäisen aiheen vierestä menemisestä huolimatta. Olen jakanut tämän arvion siten, että katsomme ensiksi Kari Enqvistin pääargumentteja, jonka jälkeen siirrymme Craigin argumentteihin.
II. Enqvistin ensimmäinen pointti: puhe Jumalasta mieletöntä
Enqvist antoi aloituspuheenvuorossaan kolme pointtia tai argumenttia oman anti-teistisen tai “uskonnottoman” kantansa puolesta. Katsotaan nyt kriittisesti näitä pointteja vuorotellen.
Ensimmäisessä pointissaan Kari Enqvist epäili koko väittelyn aiheen mielekkyyttä. Hän ei sanojensa mukaan ymmärtänyt, mitä puhe Jumalasta voisi tarkoittaa. Jos kysymme, että onko Maan ja Jupiterin välillä planeettaa nimeltä Mars, niin voimme kokeellisesti havainnoida tämän eksistentiaaliväitteen totuusarvon. Mutta kysymys Jumalan olemassaolosta ei ole havaittavissa oleva väite. “Jumala on olemassa” ei täten ole faktuaalinen propositio, vaan pelkkä subjektiivinen tunneilmaisu. Näin Enqvistin mukaan väittelyn aiheeseen ei ole edes vastausta, sillä koko kysymys on mieletön.
Craigin vastaus tähän oli antaa selkeä määritelmä Jumalan käsitteestä sekä väittelyn otsikosta. “Voiko universumi olla olemassa ilman Jumalaa?” tarkoittaa kutakuinkin seuraavaa: “Voiko aineellinen aika-avaruus-todellisuus olla olemassa ilman sen ulkopuolista persoonallista syytä, joka on luonut tämän aineellisen todellisuuden itsensä ulkopuolelle?” Koska me kaikki ymmärrämme tämän kysymyksen, niin kysymys on mielekäs. Siihen on joko myöntävä tai kieltävä vastaus, mutta se ei ole mieletön kysymys. Enqvist ei sanojensa mukaan jonkin vuoksi ymmärtänyt tätä määritelmää, mutta tämä on tietenkin hänen ongelmansa, ei kyseisen määritelmän.
Epäilen, että Enqvistin pointti Jumala-puheen mielettömyydestä perustuu vanhaan loogisen positivismin verifioitavuusperiaatteeseen (hänen Mars-analogiansa viittaa siihen suuntaan). Jos tämä on totta, niin tämän ensimmäisen pointin parasta ennen päivä umpeutui yli 60 vuotta sitten. Kuten näimme esimerkiksi tässä kirjoituksessa, positivistinen verifioitavuusperiaate on ollut kuolleena filosofiassa jo tovin. Kyseinen periaate on selkeästi väärässä, sillä jos se olisi totta, niin jopa monet tieteelliset lauseet olisivat vailla mieltä, sillä luonnontieteet vilisevät erilaisia ei-verifioituja olettamuksia. Lisäksi kyseinen periaate ampuu itseään jalkaan, sillä emme millään tavalla kykene verifioimaan itse verifioitavuusperiaatteen totuusarvoa, jonka vuoksi tämä periaate osoittautuu omien kriteeriensä nojalla mielettömäksi. Jokainen yritys heikentää periaatetta siten, ettei se osoittautuisi itsensä kumoavaksi, tekee puolestaan siitä täysin triviaalin periaatteen, joka sulkisi itsensä piiriin myös perinteisen metafysiikan ja teologian. Voimme siis hyvillä mielin unohtaa Enqvistin itseensä viittaavasti epäjohdonmukaiseen ja jo aikaa sitten hylättyyn periaatteeseen perustuvan ensimmäisen pointin.
III. Enqvistin toinen pointti: hyökkäys klassista logiikkaa kohtaan
Jos edellinen pointti oli hieman aneeminen, niin tämä menee vielä askeleen pidemmälle. Enqvistin toinen pääpointti oli nimittäin kyseenalaistaa klassisen logiikan pätevyys. Enqvistin mukaan argumentit Jumalan olemassaolon puolesta ovat muotoiltu “naiivin” logiikan mukaisiin syllogismeihin. Jos hän siis kohtaisi deduktiivisesti validin teistisen argumentin, niin hän ei kyseenalaistaisi tämän argumentin premissejä, vaan sen logiikkaa. Esimerkiksi modus ponens, jonka mukaan premisseistä “jos p, niin q” ja “p” seuraa välttämättä johtopäätös “q“, ei Enqvistin mukaan olekaan pätevää päättelyä. Olen aina luullut, että deduktiivisesti pätevän argumentin johtopäätöksen voi välttää ainoastaan kieltämällä jonkin sen premisseistä; mutta Enqvistin mukaan voimme välttää tällaisen argumentin johtopäätöksen kieltämällä klassisen logiikan sääntöjen pätevyyden.
Tämä on hämmentävä argumentti. Enqvist perustaa sen subatomisen fysiikan piirissä tehtyihin “tieteellisiin faktoihin” ja “havaintoihin”. Enqvistin mukaan on “havaittu”, että kvanttimaailmassa klassinen logiikka ei enää päde. Näin meidän tulisi hylätä logiikan lait todellisuuden perimmäisimmän rakenteen tapauksessa. Klassinen logiikka toimii erinomaisesti kyllä havaitsemallamme makrotasolla, mutta fysiikka on paljastanut, että mikrotasolla - luonnon perimmäisten ainesosien kohdalla - nämä lait murenevat. Siksi emme voi tietää mitään todellisuuden perimmäisestä luonteesta klassisen logiikan avulla.
Craigin vastaus tähän oli huomauttaa, että tämänkaltainen radikaali tulkinta kvanttimaailman löydöistä on todella pienen vähemmistön kannattama, eikä mikään tieteellinen “löytö” itse asiassa pakota meitä hylkäämään klassista logiikkaa. Enqvist on siis hyvin pienessä vähemmistössä tässä kohdin. Lisäksi, tämä näkemys vaikuttaa itsensä kumoavalta. Kun teemme tieteellisiä havaintoja, niin meidän pitää aina tulkita ne jonkun teorian ja tiettyjen taustaoletuksien valossa. Ei ole olemassa “puhdasta havaintoa”, joka tulkitsee itse itsensä. Kun Enqvist siis väittää, että on olemassa kovia tieteellisiä “havaintoja”, jotka osoittavat todellisuuden olevan sellainen, että sen perimmäisellä tasolla ei päde logiikan lait, niin hänen on ensiksi täytynyt tulkita nämä havainnot. Mutta tulkitessaan näitä havaintoja, hänen on nojattava klassisen logiikan sääntöihin. Edes Kari Enqvist ei kykene tulkitsemaan tiettyä havaintoaineistoa jonkin teorian ja joidenkin taustaolettamuksien varassa, muodostamaan tästä hypoteeseja, tekemään päätelmiä ja saapumaan johtopäätöksiin, olettamatta edes joitakin logiikan lakeja. Itse asiassa kaikki rationaalinen kanssakäyminen olettaa tietyt loogiset säännöt, kuten logiikan perustavat päättelysäännöt (esim. modus ponens, modus tollens, disjunktiivinen syllogismi, jne.) Logiikka on tässä suhteessa, kuten esimerkiksi Frege ja Husserl ovat argumentoineet kattavasti, niin perustavaa, että on mahdotonta millään keinolla päästä sen “taakse”. On myös mahdotonta suorittaa empiiristä koetta, jonka lopputulos on logiikan lakien kieltäminen, sillä kyseinen koe joutuu koko ajan olettamaan sen, minkä se loppujen lopuksi kieltää. Tämän vuoksi jokaisen tulkinnan Enqvistin mainitsemista “tieteellisistä havainnoista”, joka kieltää logiikan pätevyyden, on oltava väärässä, sillä nämä tulkinnat ovat itsensä kumoavia. Craigin sanoin, ne käyttävät logiikkaa kumotakseen logiikan.
Enqvist ja Craig palasivat tähän aiheeseen useasti väittelyn kuluessa. Enqvist intti useammin kuin kerran, että logiikan lakien pätemättömyys mikrofysikaalisessa maailmassa ei ole mikään tietty tulkinta, vaan havaittu fakta, jolle ei voi mitään. Craig huomautti toistuvasti, että tämä on pienen pieni vähemmistökanta; että Enqvistin mainitsemiin “havaintoihin” on olemassa monia muitakin tulkintoja, jotka eivät kiellä logiikan pätevyyttä; ja että Enqvistin positio on itsensä kumoava. Koska oma tietämykseni loppuu tässä kohdin, niin en osaa sanoa, mihin tarkalleen Enqvist perustaa hämmentävät väitteensä siitä, että logiikan pätemättömyys mikrofysikaalisessa maailmassa ei ole pelkästään joku tietty tulkinta, vaan monien hyväksymä “tieteellinen fakta”. Kaikki, mitä olen asiasta kuullut, sopii kuitenkin yhteen Craigin vastausten kanssa. Luotan siis tässä asiassa Craigiin ja väitän, että Enqvistin kanta tässä kohdin todellakin on radikaali vähemmistökanta, jota on hyvin vaikeaa puolustaa olettamatta sitä, minkä se loppujen lopuksi kieltää.
Toki on olemassa klassilliselle logiikalle vaihtoehtoisia logiikoita, kuten niin sanotut moniarvologiikat, intuitionistiset logiikat sekä vielä harvinaisempi kvanttilogiikka (johon Enqvist näytti vetoavan). Craigin pointti, josta olen täysin samaa mieltä, on siis kuitenkin se, että nämä vaihtoehtoiset loogiset systeemit ovat hyvin kiistanalaisia, eikä mikään subatomisessa fysiikassa pakota meitä hylkäämään klassista logiikkaa, contra Enqvist.
Jossain kohtaa tätä toista pointtia selittäessään Enqvist mainitsee myös lyhyesti, kuinka kvanttifysiikassa virtuaalihiukkasia voi popsahdella olemaan ei mistään ilman minkäänlaista syytä. Tämän jälkeen hän huomauttaa tosin, että hän puhuu “fysikaalisesta ei mistään”, jatkaen: “Fysikaalinen ei mitään on todellisuutta, filosofinen ei mitään, kuten yksisarvinen, on ihmismielen tuotosta”. Tämä väite on kuitenkin pseudo-tieteellisessä hölynpölyssään samalla tasolla Lawrence Kraussin viimeaikaisten höpinöiden kanssa. (Myös Krauss hyökkäsi muuten klassista logiikkaa kohtaan väittelyssään Craigin kanssa - kenties Enqvist on hengaillut viime aikoina hieman liikaa tämän kaverin seurassa.) Olemme osoittaneet kraussilaiset höpinät termin “ei mitään” suhteen silkaksi hölynpölyksi ja ekvivokaatioksi jo täällä ja täällä, joten en toista näitä samoja asioita enää. Lyhyesti kuitenkin, annan Feserin ja Vallicellan sanoa muutaman sanan. Feser muotoilee Enqvistin ja Kraussin virhepäätelmän lyhyesti ja selkeästi:
In general, if you can characterize it in terms of physical law — which Krauss, Stenger, and like-minded atheists all want to do vis-à-vis “nothing” — then it isn’t nothing. It’s something physical, and thus something rather than nothing. Obviously.
Enqvistin väite “fysikaalinen ei mitään on todellisuutta” on siis niin sekava, kuin mikään lause vain voi olla. Jos jokin on “fysikaalista” ja “todellisuutta”, niin silloin se ei luonnollisestikaan ole “ei mitään”, vaan “jotain”. Bill Vallicella antaakin osuvan selityksen sille, miksi nämä skientistiset uuden ateismin edustajat haluavat harrastaa tätä käsittämätöntä ekvivokaatiota ei minkään ja heidän uudelleenmäärittelemänsä “ei minkään” välillä, ja mitä heidän tulisi tehdä, jos he haluavat jatkaa tätä:
I have a suggestion. What these boys need to do is introduce a terminus technicus, ‘Nuthin’ or ‘Nathin’ or ‘Nothing*’ where these terms refer to a physical something and then give us their theory about that. But if they did this, then they wouldn’t be able to play the silly-ass game they are playing, which is to waffle between ‘nothing’ as understood by everyone who is not a sophist and who understands the question ‘Why is there something rather than nothing?’ and ‘nothing’ in their technical sense. If they stopped their waffling, however, they would not be able to extract any anti-theology out of their physics. But that is the whole purpose of this scientistic nonsense, and the reason why Richard Dawkins absurdly compares Krauss’ book to The Origin of the Species.
IV. Enqvistin kolmas pointti: falsifioitavuuskriteeri ja uusien prediktioiden vaatimus
Katsotaan vielä Enqvistin kolmatta väittelyn aikana antamaa pääpointtia. Enqvist halusi kovasti saada selville, että mitä argumentteja Craigilla voisi olla Jumalan olemassaoloa vastaan. Jokaiselle tieteelliselle hypoteesille kun on olemassa sekä evidenssiä että vastaevidenssiä. Toisin sanoen, jokainen tieteellinen hypoteesi on periaatteessa kumottavissa eli falsifioitavissa. Kutsutaan tätä falsifioitavuuskriteeriksi. Kriteeriä voidaan käyttää lauseen mielekkyysehtona (jokaisen totuusarvon omaavan lauseen on oltava periaatteessa empiirisesti falsifioitavissa) tai popperlaisittain tieteellisen teorian demarkaatiokriteerinä (jokaisen tieteellisen teorian on oltava periaatteessa empiirisesti falsifioitavissa). Ensimmäinen vaihtoehto kuitenkin kaatuu samoihin ongelmiin kuin verifioitavuuskriteeri, ja se onkin kuopattu jo aikoja sitten. Mutta falsifioitavuus myös tieteellisenä demarkaatiokriteerinä on nykyään yleisesti hylätty ajatus. Esimerkiksi, Duhem-Quine -teesi opettaa meille, että ei voi olla mitään ratkaisevaa empiiristä koetta, joka voisi falsifioida yhtäkään hypoteesia, sillä emme koskaan tiedä, onko vika itse hypoteesissa vaiko taustaoletuksissa. Falsifioitavuus ei siis missään nimessä voi toimia demarkaatiokriteerinä tieteen ja ei-tieteen välillä. Enqvistin kolmas pointti perustuu siis kriteerin, joka on epäuskottavuutensa vuoksi hylätty tieteenfilosofiassa jo aikaa sitten.
Mutta, kuten Craig huomauttaa, vaikka hyväksyisimmekin falsifioitavuuskriteerin ja olisimme Enqvistin kanssa samaa mieltä siitä, että teismin mielekkyys tai oikeutus riippuisi ratkaisevasti sen periaatteellisesta falsifioitavuudellisuudesta, niin tämä ei siltikään aiheuttaisi ongelmia teismille. Teismi nimittäin on falsifioitavissa. Uskonnonfilosofinen kirjallisuus vilisee tälläkin hetkellä ateistisia argumentteja: teismin epäkoherenssi, Jumalan piiloutuneisuuden ongelma, kärsimyksen ongelma, jne. Craig huomauttikin muutamaan otteeseen, että näiden argumenttien esille ottaminen ja puolustaminen olisi ollut Enqvistin tehtävä, ei Craigin.
Enqvist yritti vielä pelastaa kolmatta pointtiaan seuraavalla tavalla. Ateistiset argumentit eivät riitä teismin falsifioitavuudellisuuteen. Tarvitsemme pikemminkin uusia empiirisiä prediktioita (ennusteita), joita sitten voimme testata. Jos teismi ei kykene tarjoamaan uusia prediktioita, niin se ei ole falsifioitavissa oleva hypoteesi.
Kuten tuli jo mainittua, Craigin vastaus falsifioitavuuskriteerin puutteellisuudesta kumoaa tämänkin pointin. Mutta voimme jälleen, argumentin tähden, myöntää Enqvistille tämän periaatteen pätevyys, ja osoittaa silti tämän vastalauseen olevan heikko. Craig väittääkin, että uusien prediktioiden tekeminen ei ole hyvän, tieteellisen teorian välttämätön ehto. Teorialle voi riittää, että se selittää jo olemassa olevan, “vanhan” evidenssin, tekemättä uusia ennusteita. Kuten Richard Swinburne on huomauttanut, “havaintojen antama tuki teorialle koskee loogista relaatiota havaintojen ja teorian välillä ja on riippumaton siitä, milloin havainnot tehdään”. Tieteenhistoria osoittaa, että hyvän tieteellisen teorian ei aina tarvitse tehdä uusia prediktioita ollakseen hyvä teoria. Sekä Kopernikuksen, Newtonin, Darwinin että Einsteinin teoriat hyväksyttiin alun perin todennäköisesti tosiksi, vaikka ne eivät heti tehneet minkäänlaisia testattavia ennusteita, vaan selittivät ainoastaan “vanhan” evidenssin.
Mutta eikö uusien prediktioiden tekeminen ja testaaminen muka ole tieteellisten teorioiden hyve? On, mutta on tärkeää nähdä missä tapauksissa. Yleensä tieteilijöiden täytyy etsiä lisää uutta aineistoa, koska heillä ei todennäköisesti ole vielä hallussaan kaikkea relevanttia havainto- aineistoa parhaan teorian päättelemisen kannalta. Mutta, niin kuin Kopernikuksen, Newtonin, Einsteinin, ja Darwinin tapaukset osoittavat, ei ole mitään syytä olettaa, ettei tieteentekijöillä voisi olla jo hallussaan relevanttia todistusaineistoa. Heillä voi olla tarpeellinen evidenssi jo käsissään, jolloin parhaan teorian tulee selittää onnistuneesti vain “vanha” havaintoaineisto.
Näin on erityisesti filosofisten tai metafyysisten teorioiden tapauksessa. Esimerkiksi realismi universaalien suhteen ei tietenkään tee minkäänlaisia uusia prediktioita, mutta tämä ei missään nimessä osoita, ettei kyseessä voisi olla onnistunut teoria. Myös teismi on metafyysinen hypoteesi, jonka vuoksi ei ole yllättävää, että se ei tee uusia empiirisiä prediktioita samalla tavalla, kuin useat (vaikkeivätkään siis kaikki) luonnontieteelliset hypoteesit. Eikä Enqvist voi tietenkään vain olettaa, että ainoastaan uusia prediktioita tekevät luonnontieteelliset hypoteesit ovat hyväksyttäviä; jos hän tekisi tämän, niin hän kiertäisi kysymystä (beg the question) pahanlaatuisesti.
V. Craigin argumentit
Olemme nyt käyttäneet varsin paljon aikaa Enqvistin kolmen pointin kritisoimiseksi ja todenneet niiden olevan varsin heikkoja. Entä Craigin kontribuutio väittelyssä? Kuten olemme jo huomanneet, Craig kritisoi varsin onnistuneesti Enqvistin pointteja. Tämän lisäksi hän antoi keissin sen puolesta, että universumi ei voi olla olemassa ilman Jumalaa, niin kuin väittelyn aihe vaati. Craig antoi positionsa tueksi neljä argumenttia Jumalan olemassaolon puolesta. Ensimmäinen oli leibnizlainen kosmologinen argumentti, jonka mukaan universumin kontingenssi viittaa metafyysisesti välttämättömän universumin selittäjän olemassaoloon. Toinen argumentti oli kalam kosmologinen argumentti, jonka mukaan universumin äärellisyys ja alku antaa vahvaa evidenssiä universumin transsendoivan alkusyyn olemassaolon puolesta. Kolmanneksi, objektiiviset moraaliset arvot ja velvollisuudet selittyvät parhaiten välttämättömän ja täydellisen hyvän olion olemassaololla. Viimeinen Craigin puolustama argumentti oli moderni modaalinen versio ontologisesta argumentista, jonka mukaan Jumalan käsitteen johdonmukaisuudesta seuraa Jumalan aktuaalinen olemassaolo.
Koska nämä argumentit ovat tuttuja monelle uskonnonfilosofiaa tai edes Craigin väittelyitä seuraavalle, niin en lähde keskustelemaan niistä sen enempää. Olen molempien kosmologisten argumenttien pätevyyden puolella. Leibnizlaisesta argumentista olen kirjoittanut esimerkiksi täällä ja täällä; kalamista puolestaan täällä. Olen hyvin sympaattinen myös moraaliselle argumentille, joskin muotoilisin sen hieman eri tavalla kuin Craig yleensä tekee, esimerkiksi päättelynä parhaaseen selitykseen. Sen sijaan olen eri mieltä Craigin kanssa ontologisesta argumentista ja etenkin sen käyttämisestä tällaisissa tilanteissa. Kyseessä on monimutkainen filosofin tekemä modaalilooginen suoritus, jolla ei ole mielestäni sellaista apologeettista arvoa, kuin mitä Craig ajattelee sillä olevan. Ontologiset argumentit ovat jänniä, mutta en ole varma kuinka paljon ne voivat kertoa meille todellisuudesta.
Miten Enqvist vastasi Craigin argumentteihin? Ei kovin kummoisesti, sillä hän ei vastannut niihin. En tiedä tekikö hän jonkinlaisen ennätyksen: yleensä Craigin väittelykumppanit ovat sanoneet sentään jotain vastauksena näihin argumentteihin (oli se sitten kuinka heikkoa tahansa), mutta Enqvist ei sanonut yhtään mitään. Hän myönsi jopa sen, ettei edes ymmärtänyt näitä argumentteja. Toisaalta tämä on rehellinen ja tervetullut tunnustus. Monet uusateistit ovat todella itsevarmoja uskonnonfilosofisesta tietäväisyydestään samalla kuitenkin osoittaen täydellisen tietämättömyytensä kyseisestä aihealueesta. Enqvist oli siis sentään rehellinen. Mutta toisaalta tämä herättää kysymyksen siitä, että mitä kummaa hän teki väittelyssä Jumalan olemassaolosta erään aikamme johtavimman uskonnonfilosofin kanssa, jos hän ei edes ymmärrä muutamaa hyvin tunnettua ja suosittua teististä argumenttia? Ehkä kosmologilla ei ole aikaa seurata uskonnonfilosofista kirjallisuutta. Tämä on ok, mutta silloin hänen ei pitäisi osallistua julkisiin keskusteluihin, joiden aiheena nimenomaan on uskonnonfilosofia.
Enqvist vetosi usein siihen, että me rajalliset ihmiset emme tiedä kaikkia vastauksia. On siis parempi pysyä agnostikkona, kuin postuloida Jumala jonkun vielä selittämättömän ilmiön syyksi. Tämänkaltainen skeptisyys ja fallibilismi on tietenkin hyväksi tiettyyn pisteeseen saakka. Mutta sen varjolla ei voi ratsastaa ylen määrin. Jos jokin toinen hypoteesi tai teoria kykenee selittämään joukon ilmiöitä, mutta oma teoriasi ei kykene näitä selittämään, niin jossain vaiheessa on myönnettävä, että nämä ilmiöt nostavat tuon toisen hypoteesin todennäköisyyttä. On varsin ad hocmaista sivuuttaa nämä argumentit tuon toisen hypoteesin puolesta täysin ja tyytyä ainoastaan vetoamaan ihmisten rajallisuuteen ja omaan tietämättömyyteen. En tiedä miten Enqvist itse vastaisi hänen kannattamansa teorian T1 kriitikolle, joka itse olisi teorian T2 kannalla, jos kyseinen T2-teoreetikko sivuuttaisi kaikki T1-teoreetikon argumentit kommentoimatta tai edes ymmärtämättä niitä ollenkaan, ja toteaisi vain, että on parempi pysyä skeptisenä T2-teoreetikkona näiden asioiden suhteen, sen sijaan, että postuloisi T1:n vaatimia entiteettejä siinä kohdin, kun T2:n selitysvoima loppuu täysin. Enqvist voisi kenties syyttää kriitikkoaan ad hocmaisuudesta sekä epäonnistumisesta ymmärtämään kunnolla kritisoimaansa teoriaa.
VI. Yhteenvetoa
Tehdään lopuksi pikainen yhteenveto tästä arviosta. Otetaan ensiksi Kari Enqvist. Hän missasi ensiksi todistamisen taakkansa. Tämän jälkeen hän toisti kolmea pääpointtiaan koko debatin ajan. Ensimmäinen - jumalapuheen mielettömyys - on kuitenkin heikko perustuen jo aikoja sitten kuopattuun ja itsensä kumoavaan periaatteeseen. Toinen pointti - klassisen logiikan mureneminen kvanttitasolla - on hieman hämmentävä vähemmistökanta, jolla on selkeästi itseensä viittaavuus ongelmia. (Enqvistin inttämisestä huolimatta luotan siis tässä kohtaa Craigiin ja muihin, jotka ovat tätä mieltä Enqvistin kannasta.) Kolmas pointti - falsifioitavuuskriteeri ja uusien prediktioiden vaatiminen - perustuu sekin jo hylättyyn sekä epämielekkääseen periaatteeseen; ja vaikka tämä periaate olisikin ollut pätevä, niin tämä viimeinen pointti ei silti olisi ollut hyvä vastalause teismille, sillä teismi on falsifioitavissa, eikä uusien prediktioiden tekeminen ole hyvän teorian välttämätön ehto. Lisäksi Enqvist osoitti täydellistä tietämättömyyttä väittelyn aihealueesta, ollen kyvytön vastaamaan Craigin argumentteihin millään tavalla.
Hyvistä puolista Kari Enqvistin esityksessä voisi puolestaan mainita hänen asiallisen käytöksensä sekä tietynlaisen nöyryyden kysymyksissä, joissa hänellä ei ollut vaadittavaa asiantuntemusta.
William Lane Craigin esitys oli puolestaan perusvarmaa Craigia. Hän vastasi moneen otteeseen jokaiseen Enqvistin pääpointtiin, esitti oman keissinsä ja puolusti sitä, teki yhteenvetoja väittelyn teemoista ja oli asiallinen sekä kohtelias koko ajan. Debatin selkeä voittaja. Niin kuin sanoin, perusvarmaa Craigia. Joku voisi valitella sitä, että Craig pysyi argumentoinnissaan liian pintatasolla, eikä mennyt tarpeeksi “syvälle” filosofisesti. Vastoin tätä, Craigin argumentaation “taso” oli mielestäni aivan sopiva ottaen huomioon kyseisen kontekstin. Jos joku haluaa sukeltaa syvemmälle näissä asioissa, niin hänen on käännyttävä alan kirjallisuuden puoleen.
Huonoista puolista en keksi muuta kuin ontologisen argumentin käyttämisen tällaisessa tilanteessa. Niin kuin jo mainitsin, en näe tällä argumentilla olevan sitä arvoa, mitä Craig ajattelee sillä olevan.
Lopuksi vielä varsin osuva, Pasi Turusenkin lainaama, Juha Ahvion tekemä tiivistys Craigin ja Enqvistin väittelystä:
Loppuarviona väittelystä voidaan todeta, että kristillistä Jumala-uskoa ja maailmankaikkeuden älykästä suunnittelua puolustanut filosofi-teologi oli halukas keskustelemaan ja esitti järkiperäisiä perusteltuja väittämiä näkemystensä tueksi, kun taas ateismia, materialismia ja maailmankaikkeuden sattumanvaraisuutta puolustanut kosmologi ei nähnyt keskustelun olevan mielekästä, ei esittänyt järkiperäisiä eikä pelkästään luonnontieteestä nousevia perusteluja ja joutui vieläpä itsensä kanssa varsin ristiriitaisesti kiistämään loogisen päättelyn pätevyydenkin.
Kristilliseen Jumala-uskoon sitoutuvia syytetään julkisuudessa herkästi heti siitä, että he eivät halua ajatella eivätkä käydä julkista keskustelua yleisesti hyväksytyin pelisäännöin, vaan haluavat pelkistää olevaisuuden heille itselleen helppoon, yksinkertaistettuun ja perustelemattomaan muotoon. Mutta viime maanantain väittelyssä kristitty filosofi ei ollut se, joka ilmaisi “en tiedä, se nyt vain on niin” -asennetta.
Avainsanat: falsifioitavuuskriteeri, Jumala, Kari Enqvist, klassinen logiikka, Lawrence Krauss, logiikka, positivismi, prediktiot, skientismi, teismi, tieteellinen teoria, universumi, uusateismi, verifioitavuusperiaate, William Lane Craig
Fyysikot Lawrence Krauss ja Kari Enqvist kritisoivat molemmat väittelyissään William Lane Craigia vastaan Craigin argumenttien logiikkaa, ei niiden premissejä. Tämä tuntui varsin käsittämättömältä, sillä Craig oli muotoillut argumenttinsa yksinkertaisiin deduktiivisiin muotoihin, esimerkiksi modus ponensiin ja disjunktiiviseen syllogismiin. Kuka voisi “kritisoida” esimerkiksi modus ponensin validisuutta?
